Täällä jälleen, eli kuulumiset viideltä vuodelta!

 Oho, vaadittiin viisi vuotta, ammattiin valmistuminen, noin kolmen vuoden työura ja uusi perheenjäsen ennen kuin sain kirjoitettua seuraavan postauksen! Mutta hah, äitiyslomaa ei vaadittu, kuin muutama kuukausi, kun olen jo vailla jotain omaa tekemistä ja aivoille työskentelyä, joten hei! Täällä taas ollaan! 

Niin, tuossa tulikin hyvin tiivistetysti viimeisen viiden vuoden kuulumiset, heh. Tärkeimpänä tietysti: meidän perheeseen on syntynyt uusi vauva ja viimeistään nyt ollaan viimeistenkin määritelmien mukaan suurperhe. Joskaan edelleenkään en osaa mieltää meidän perhettä sellaiseksi. Heinäkuun lopussa meidän perhe täydentyi jälleen yhdellä pienellä miehen alulla. Vajaa 3,7kg ja 51cm täyttä rakkautta <3 Nyt tämä rakkaus on jo melkein 2 ja puoli kuukautta vanha ja osaa jo vaikka mitä. Voisin jälleen päivitellä, miten tämä aika juoksee. Haikein mielin ollaan luopumassa pienestä vastasyntyneestä ja ottamassa vastaan sosiaalinen vauva, joka on jo paljon muutakin kuin nukkuva nyytti.

Olenkin jo aiemmin kertonut opiskeluista ja niiden etenemisestä. Valmistuin sairaanhoitajaksi muutaman kuukauden suunnitellusta myöhässä; marraskuussa 2018, erikoistumisalana psykiatria. Jo opintojen loppuvaiheessa pääsin töihin aiempaan työssäoppimispaikkaani ja työskentelin tuolla noin puolentoista vuoden ajan ennen kuin vaihdoin paremmin opintoja vastaavaan työhön. Tuosta työstä jäinkin sitten äitiyslomalle kesäkuussa. Äitiysloman jälkeen minulla ei ole työtä, mihin palata, mutta mietitään sitä sitten myöhemmin. Haaveena olisi olla kotona, kunnes nuorimmainen täyttää kaksi vuotta, mutta talous tahtoo tökkiä jo nyt.. 

Mikä ei ole muuttunut viidessä vuodessa? No, edelleen murehdin ylimääräisistä kiloista, joita nyt on sen 25 ylimääräistä. Edelleen asustetaan samaa punaista puutaloa, nyt vaan huomattavasti ahtaammin. Edelleen rakastan leipomista ja mielellään myös sisustaisin, mutta näissä puitteissa se on aivan liian haasteellista. Matkustelu on pysynyt intohimona, mutta yks hemmetin k on sitä hidastanut huomattavasti. Valokuvaus myös säilynyt rakkaana harrastuksena, joskin mielellään oppisin sitä lisääkin. Ihmisenä minä en koe muuttuneeni mihinkään. Uutta olen oppinut ja tietysti viisi vuotta kasvanut, toivottavasti järkevämpään suuntaan, mutta sama Mari täällä edelleen pyörii. 

Pikainen päivitys tämän hetkisiin kuulumisiin olkoon tässä. Toivottavasti ei mene viittä vuotta seuraavaan kirjoitukseen. Ihanaa syksyn jatkoa jokaiselle!

Minä opiskelijana?

Nyt, kun koulua on kestänyt jo huimat kaksi viikkoa, ajattelin kirjoittaa muutaman lauseen minusta opiskelijana. Eli miksi lähdin opiskelemaan, mitä odotan oppivani ynnä muuta ynnä muuta.

Suurin syy, miksi lähdin ylipäätään opiskelemaan, oli se valtava ahdistuksen tunne, joka valtasi mut jos ajattelinkaan paluuta töihin, joita olen aiemmin tehnyt. Lisäksi puolentoista vuoden kotona olon jälkeen aivot kaipasivat jo haastetta. En väitä, että kotiäitinä olisi helppoa (ei todellakaan ole!), mutta ei siinä ihmeemmin aivoja tarvi, että miettii vaihtaako vaipan ennen vai jälkeen syönnin ja miten taktikoi päivän, että pienin saa unensa nukuttua.

Koko hoitoalahan on..hmm...miten sen nyt nätisti ilmaisisi? Ainakin aliarvostettu ja surkeasti palkattu. Lisäksi asiat vain tehdään typerästi: lähihoitajat koulutetaan tekemään monia asioita, joita todellisuudessa ei anneta työelämässä tehä. Sairaanhoitaja koulutetaan tekemään lisää asioita ja lisäksi pitää tehdä paljon sellaista, mihin lähihoitajakin kyllä pystyisi ja mihin ammattitaito riittäisi. Missä vika? Onko hoitoala vaan edelleen niin naiskeskeinen, ettei ketään kiinnosta tehdä asialle mitään? Eikö meidän alalla liitot hoida työtään? Voin kertoa, että kyllä kirpaisee kuunnella toisten palkankorotuksista ja lakkoiluista, kun itse puurtaa minimipalkkaisena. Silti tämä on vaan mun ala, ei siitä mihinkään pääse. Mutta joo eksyin aiheesta. Ja pahasti.

Kotiäitiydestä opiskelijan rooliin siirtyminen on SUURI hyppy. Minun kohdalla kotiäitiys ei ole vielä täysin päättynyt, kun opiskelen monimuotoisena ja lapset on kotona vielä hoidossa. Eli tässä on ehkä enemmänkin kyse opiskelijan roolin lisäyksestä jo ennestään haastavaan kotiäitiyteen. Tietenkin meidän perheen kohdalla haastavuutta lisää isän poissaolo: hän kun on paikalla vain torstai- tai perjantai-illasta sunnuntai päivään. Suuri helpotus taas on isovanhemmat, jotka ovat valmiita auttamaan ihan uskomattoman paljon. Eipä mun opiskelu tällä hetkellä olisi mitenkään mahdollistakaan ilman heitä. Kuvittelin etukäteen, että kyllähän sitä nyt päivän aikanakin voi välillä tehdä koulutehtäviä, mutta ihan oikeasti meillä ei ainakaan voi! Vaikka pienempi nukkuisi, niin isoveli käy vähintään vartin välein selittämässä jotain tai muuten vaan pyörimässä tietokoneen nurkilla. Siispä tehtävät jää iltaan/yöhön, kun lapset vihdoin nukkuu.

Tältä osaa mun opiskelu keskeytyy lyhyeen, kun jään äitiyslomalle joskus huhtikuulla. Toiveena olisi päästä koululle vielä 8. ja 9.4, kun laskettu aika on 22.4. Tämän hetkisiin suunnitelmiin kuuluisi vain lyhyt äitiysloma (=syys-lokakuulle) ja sitten paluu takaisin kouluun osittain. Käytännössä en vielä tiedä, miten tämä järjestely onnistuisi.Edelleen jaksan uskoa, että motivaatio on aikalailla ratkaiseva tekijä, mutta toki mun käsitykset piskelusta kolmen lapsen äitinä on silti realistiset. Lasten ehdoilla!