Tästä päivästä tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi. En sytytä kynttilää tapahtuneen muistoksi. Sen sijaan kiinnitän entistä tarkempaa huolta esimerkiksi sähkölaitteisiin ja sammutan virrat turhista laitteista.
Vielä vuoden päästäkin palaneen talon kuvien katselu saa mulle kyyneleet silmiin. Vaikkakin kaikki on nyt hyvin: ollaan kuitenkin päästy takaisin kotiin ja asuttukin täällä jo melkein puoli vuotta. Remontti on valmistunut aikaa sitten ja koti on nyt entistä ehompi. Silti, ei tuollaista voi koskaan unohtaa. Eikä tarvikaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulipalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulipalo. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Kuinka selvittiin painajaisesta.
Itse painajaisesta on pitkä sepostus täällä, joka kannattaa lukea ensin, jotta voi ymmärtää.
Tuon marraskuisen päivän jälkeen meidän perhe oli siis koditon ja sillä hetkellä ainoa omaisuus oli päällä olevat vaatteet. Minä ja mieshän oltais kyllä pärjätty aina jotenkin, mutta kun perheeseen sattuu nyt kuulumaan myös silloin 3-vuotias ja alle 2kk:n ikäinen poika. Ja kun puhutaan marraskuusta ja meidän vaatetus oli tällainen:
minä: farkut ja toppi, märät sukat, ei kenkiä.
esikoinen: pitkät kalsarit ja T-paita, märät sukat, ei kenkiä!
kuopus: haalari, body ja housut. Ei kuitenkaan pipoa yms.
Miehellä sentään oli täys vaatetus ja työvaatteet siihen päälle.
Tottakai mulle oli selvää, että saadaan katto pään päälle heti, kun molempien vanhemmat asuu täällä. Soitinkin omalle äitille heti pian, että ollaan tulossa sinne ja viivytäänki heti jonkin aikaa. Eikä mun vanhemmat meitä tietenkään uloskaan ajaneet, päinvastoin. Mun äiti mm. perui seuraavan päivän lääkäriajan ja työvuoronkin auttaakseen meitä! Vaikka myös miehen äiti tarjosi meille kattoa pään päälle, oli itsestään selvyys (ainakin mulle), että mennään mun vanhemmille. Sieltä kun löytyy esimerkiksi kaksi ylimääräistä makuuhuonetta. Myös miehen täti tarjosi meille omaa asuntoaan käyttöön ja seuraavaksi oltaisiin sinne mentykin, ellei oltaisi niin nopeasti löydetty omaa asuntoa! Ja asuntotarjousta tuli myös ihan tuntemattomalta taholta! En voinut uskoa, miten auttavaisia ihmiset oikeasti ovat. Loppujen lopuksi asuttiin mun vanhempien luona tiistaista perjantaihin, jolloin saatiin avaimet omaan vuokra-asuntoon. Katto pään päälle järjestyi onneksi suhteellisen nopeasti ja päästiin yrittämään elämän rakennusta uusiksi.
Jo palopäivänä sain puhelun Mannerheimin lastensuojeluliiton Maikkulan paikallisyhdistykseltä. Soittaja kertoi, että maikkulalaiset ovat ottaneet häneen yhteyttä, että voiko meitä jotenkin auttaa, erityisesti kun on pieniä lapsia perheessä. Soittaja kysyi sitten minulta lupaa kerätä meille lähinnä vaatteita ja muuta pientä tarpeellista. Tottakai lupasin! Tekstiviestillä ilmoitin meidän perheen vaatekoot. Samana iltana minulle sitten soitettiin, että lahjoituksia on tullut jo paljon, että mihin he voisivat ne toimittaa. Olimme palopaikalla tuolloin ja sinne Mll:n edustajat toivat valehtelematta 10-20 pussillista vaatetta, leluja, liinavaatteita jne. Olimme mykistyneitä.
Seuraavana päivänä Mll:n edustajat soittivat ja ilmoittivat pusseja kertyneen tuplasti samanverran lisää! Lupasin hakea ja sovittiin samalla, että he ilmoittavat eteenpäin, ettei tarvitse kerätä enempää. Tuossa vaiheessa ainoa isompi puute meillä oli enää isommalle pojalle ulkovaatteet! Reppana ei päässyt ollenkaan pihalle.. Kengät oltiin löydetty minulle varastosta, sekä lahjoituksina ensimmäisenä iltana tuli vielä paremmat, ja pojalle otettiin kotoa yhdet, jotka käytettiin pesukoneessa kahteen kertaan. Haju jäi vielä osittain, mutta ainakaan ei enää tarttunut nokea jalkoihin.
Myös miehen serkun avovaimo oli levittänyt sanaa meidän onnettomuudesta lähinnä työpaikallaan ja palon jälkeisenä päivänä hänkin oli ajellut ympäri Oulua keräämässä työkavereiltaan lahjoituspusseja. Noitakin kertyi ihan älytön määrä! Saatiin myös ne ulkovaatteet meidän esikoiselle onneksi.
Loppujen lopuksi meillä oli vauvanvaatteita enemmän kuin lähtötilanteessa! Esikoiselle sen verran, että pärjättiin ihan hyvin. Tosin seuraavalla viikolla, kun vein hänet taas leikkikouluun, oli pakko käydä ostamassa mm. sadevaatteet. Mulle itselle vaatetta oli jonkin verran ja lainasin äidiltä lisää. Vaatteet ei todellakaan olleet välttämättä uusinta muotia, eikä monetkaan edes mun tyylisiä, mutta pärjättävä oli. Tuossa tilanteessa ei ollut mahdollisuutta uusia koko vaatevarastoa, rahaa kun meni paljon muuhunkin ja paljon jo siihen, että esimerkiksi alusvaatteet piti käydä ensimmäisen parin viikon aikana ostamassa joka päivä uudet, kunnes saatiin hommattua pyykkikone.
Meidän omat vaatteet vietiin palon jälkeen pesulaan lähes kaikki. Osan mitä pesula ei huolinut, otin itselleni kotiin pestäväksi. Kuitenkin pesulasta vaatteet tuli takaisin vasta melkein 1,5 kuukautta palon jälkeen, joten siihen asti oli pärjättävä muuten.Eikä siitä mitään olisi tullut ilman noita lukuisia lahjoituksia! Tämän kaiken lisäksi muutama sukulainen ja kaveri kävi tuomassa kaikenlaista pientä, mutta tuikitarpeellista. Ja ehkä tarpeetontakin? Mulla tais itku päästä, kun kummitäti lähetti Helsingistä mulle esimerkiksi hajuveden, puuterin ja jotain luomiväriä yms. Olin just edellisenä iltana itkenyt, että miksen ottanut vaikka mun hajuvesiä vessan kaapista talteen. Ei kai ne ollut miksikään menny.
Niin tosiaan, kyllä me jotain tavaraa käytiin paloraunioista pelastaan. Esimerkiksi valokuvat ja muut tärkeät muistoesineet, joitain astioita ja kivi-tuikkuja ym. mikä nyt pesemällä lähti edes suurin piirtein puhtaaksi. Paljon sellaista meni kaatopaikallekin, minkä olisi voinut vielä pelastaa. Ja muistoja meni myös. Silti, tavaraa vain.
Tottakai isoin asia, mikä vaikutti meidän selviytymiseen oli hyvä vakuutus! En enää aio kitistä vakuutusmaksuista: paljon enemmän saatiin kuin ikinä ollaan maksettu! Vakuutus korvasi meille kaiken mitä tarvi, eikä tarvinut vääntää eikä taistella asioista millään tasolla! Irtaimistosta saatiin ennakkokorvausta muutama tuhat heti 2-3 päivää palosta ja loput maksettiin viikon sisään siitä, kun toimitettiin selvitys vakuutustarkastajalle. Ei oo salaisuus, että meidän vakuutusyhtiö on Pohjola. En vaihtais mihinkään!
Kiitettäviä on niin monia! Omin voimin me ei tästä oltais näin hyvin päästy jaloilleen. Se nainen, joka sattui kävelemään ohi jo ennen palokunnan tuloa! Kiitos! Naapurit, kun päästi meidät lämmittelemään ja auttoi lohduttamaan lapsia, kiitos! Jokainen, joka lahjoitti meille jotain tavaraa tms. tai edes kysyi tarvitaanko jotain! Kiitos, kiitos, kiitos! Molempien meidän perheet kaikesta avusta mm. lastenhoidossa, kiitos!
Tuon marraskuisen päivän jälkeen meidän perhe oli siis koditon ja sillä hetkellä ainoa omaisuus oli päällä olevat vaatteet. Minä ja mieshän oltais kyllä pärjätty aina jotenkin, mutta kun perheeseen sattuu nyt kuulumaan myös silloin 3-vuotias ja alle 2kk:n ikäinen poika. Ja kun puhutaan marraskuusta ja meidän vaatetus oli tällainen:
minä: farkut ja toppi, märät sukat, ei kenkiä.
esikoinen: pitkät kalsarit ja T-paita, märät sukat, ei kenkiä!
kuopus: haalari, body ja housut. Ei kuitenkaan pipoa yms.
Miehellä sentään oli täys vaatetus ja työvaatteet siihen päälle.
Tottakai mulle oli selvää, että saadaan katto pään päälle heti, kun molempien vanhemmat asuu täällä. Soitinkin omalle äitille heti pian, että ollaan tulossa sinne ja viivytäänki heti jonkin aikaa. Eikä mun vanhemmat meitä tietenkään uloskaan ajaneet, päinvastoin. Mun äiti mm. perui seuraavan päivän lääkäriajan ja työvuoronkin auttaakseen meitä! Vaikka myös miehen äiti tarjosi meille kattoa pään päälle, oli itsestään selvyys (ainakin mulle), että mennään mun vanhemmille. Sieltä kun löytyy esimerkiksi kaksi ylimääräistä makuuhuonetta. Myös miehen täti tarjosi meille omaa asuntoaan käyttöön ja seuraavaksi oltaisiin sinne mentykin, ellei oltaisi niin nopeasti löydetty omaa asuntoa! Ja asuntotarjousta tuli myös ihan tuntemattomalta taholta! En voinut uskoa, miten auttavaisia ihmiset oikeasti ovat. Loppujen lopuksi asuttiin mun vanhempien luona tiistaista perjantaihin, jolloin saatiin avaimet omaan vuokra-asuntoon. Katto pään päälle järjestyi onneksi suhteellisen nopeasti ja päästiin yrittämään elämän rakennusta uusiksi.
Jo palopäivänä sain puhelun Mannerheimin lastensuojeluliiton Maikkulan paikallisyhdistykseltä. Soittaja kertoi, että maikkulalaiset ovat ottaneet häneen yhteyttä, että voiko meitä jotenkin auttaa, erityisesti kun on pieniä lapsia perheessä. Soittaja kysyi sitten minulta lupaa kerätä meille lähinnä vaatteita ja muuta pientä tarpeellista. Tottakai lupasin! Tekstiviestillä ilmoitin meidän perheen vaatekoot. Samana iltana minulle sitten soitettiin, että lahjoituksia on tullut jo paljon, että mihin he voisivat ne toimittaa. Olimme palopaikalla tuolloin ja sinne Mll:n edustajat toivat valehtelematta 10-20 pussillista vaatetta, leluja, liinavaatteita jne. Olimme mykistyneitä.
Seuraavana päivänä Mll:n edustajat soittivat ja ilmoittivat pusseja kertyneen tuplasti samanverran lisää! Lupasin hakea ja sovittiin samalla, että he ilmoittavat eteenpäin, ettei tarvitse kerätä enempää. Tuossa vaiheessa ainoa isompi puute meillä oli enää isommalle pojalle ulkovaatteet! Reppana ei päässyt ollenkaan pihalle.. Kengät oltiin löydetty minulle varastosta, sekä lahjoituksina ensimmäisenä iltana tuli vielä paremmat, ja pojalle otettiin kotoa yhdet, jotka käytettiin pesukoneessa kahteen kertaan. Haju jäi vielä osittain, mutta ainakaan ei enää tarttunut nokea jalkoihin.
Myös miehen serkun avovaimo oli levittänyt sanaa meidän onnettomuudesta lähinnä työpaikallaan ja palon jälkeisenä päivänä hänkin oli ajellut ympäri Oulua keräämässä työkavereiltaan lahjoituspusseja. Noitakin kertyi ihan älytön määrä! Saatiin myös ne ulkovaatteet meidän esikoiselle onneksi.
Loppujen lopuksi meillä oli vauvanvaatteita enemmän kuin lähtötilanteessa! Esikoiselle sen verran, että pärjättiin ihan hyvin. Tosin seuraavalla viikolla, kun vein hänet taas leikkikouluun, oli pakko käydä ostamassa mm. sadevaatteet. Mulle itselle vaatetta oli jonkin verran ja lainasin äidiltä lisää. Vaatteet ei todellakaan olleet välttämättä uusinta muotia, eikä monetkaan edes mun tyylisiä, mutta pärjättävä oli. Tuossa tilanteessa ei ollut mahdollisuutta uusia koko vaatevarastoa, rahaa kun meni paljon muuhunkin ja paljon jo siihen, että esimerkiksi alusvaatteet piti käydä ensimmäisen parin viikon aikana ostamassa joka päivä uudet, kunnes saatiin hommattua pyykkikone.
Meidän omat vaatteet vietiin palon jälkeen pesulaan lähes kaikki. Osan mitä pesula ei huolinut, otin itselleni kotiin pestäväksi. Kuitenkin pesulasta vaatteet tuli takaisin vasta melkein 1,5 kuukautta palon jälkeen, joten siihen asti oli pärjättävä muuten.Eikä siitä mitään olisi tullut ilman noita lukuisia lahjoituksia! Tämän kaiken lisäksi muutama sukulainen ja kaveri kävi tuomassa kaikenlaista pientä, mutta tuikitarpeellista. Ja ehkä tarpeetontakin? Mulla tais itku päästä, kun kummitäti lähetti Helsingistä mulle esimerkiksi hajuveden, puuterin ja jotain luomiväriä yms. Olin just edellisenä iltana itkenyt, että miksen ottanut vaikka mun hajuvesiä vessan kaapista talteen. Ei kai ne ollut miksikään menny.
Niin tosiaan, kyllä me jotain tavaraa käytiin paloraunioista pelastaan. Esimerkiksi valokuvat ja muut tärkeät muistoesineet, joitain astioita ja kivi-tuikkuja ym. mikä nyt pesemällä lähti edes suurin piirtein puhtaaksi. Paljon sellaista meni kaatopaikallekin, minkä olisi voinut vielä pelastaa. Ja muistoja meni myös. Silti, tavaraa vain.
Tottakai isoin asia, mikä vaikutti meidän selviytymiseen oli hyvä vakuutus! En enää aio kitistä vakuutusmaksuista: paljon enemmän saatiin kuin ikinä ollaan maksettu! Vakuutus korvasi meille kaiken mitä tarvi, eikä tarvinut vääntää eikä taistella asioista millään tasolla! Irtaimistosta saatiin ennakkokorvausta muutama tuhat heti 2-3 päivää palosta ja loput maksettiin viikon sisään siitä, kun toimitettiin selvitys vakuutustarkastajalle. Ei oo salaisuus, että meidän vakuutusyhtiö on Pohjola. En vaihtais mihinkään!
Kiitettäviä on niin monia! Omin voimin me ei tästä oltais näin hyvin päästy jaloilleen. Se nainen, joka sattui kävelemään ohi jo ennen palokunnan tuloa! Kiitos! Naapurit, kun päästi meidät lämmittelemään ja auttoi lohduttamaan lapsia, kiitos! Jokainen, joka lahjoitti meille jotain tavaraa tms. tai edes kysyi tarvitaanko jotain! Kiitos, kiitos, kiitos! Molempien meidän perheet kaikesta avusta mm. lastenhoidossa, kiitos!
Pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka kärsii.
Anna almu sille, joka elääkseen sen tarvii.
Muista siellä rakentaa, missä koti maahan sortuu.
Koeta niita rohkaista, jotka päätöksissään horjuu.
Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa,
tajuu myos antaa, tajuu myös antaa.
Muista siellä rakentaa, missä koti maahan sortuu.
Koeta niita rohkaista, jotka päätöksissään horjuu.
Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa,
tajuu myos antaa, tajuu myös antaa.
Pave Maijanen - Pidä huolta
Tämän jälkeen minä haluan auttaa oikeesti jokaista, joka apua vaan tarvii. Itse sain sitä hädän hetkellä ja ei tulis mieleenkään olla antamatta apua tarvitsevalla, jos vain voin.
maanantai 12. toukokuuta 2014
The worst day of my life.
Se oli ihan tavallinen tylsä syksyinen tiistaipäivä. Pimeä ja märkä. Odotettiin onneksi iltapäiväksi vieraita, kun jotenki niin tylsistytti ja ahdisti kotona olo omalla porukalla. Tuosta on tänään tasan puoli vuotta aikaa, mutta muistan päivän kuin eilisen.
Hain esikoisen leikkikoulusta ja käytiin ajelemassa hetken aikaa, tarkistamassa kauanko aikaa menee ajaa leikkikoululta keskustaan, ehtisinkö aamulla viedä oman äitini lääkäriin ajoissa. Mietittiin vielä matkalla käytäiskö jossain, kun ei vaan huvittanut mennä kotiin. Ei keksitty mihin mentäisiin, joten pakko oli ajella takas kotia. Kello oli tuolloin aikalailla puoli yksi. Tylsistytti, väsytti ja ahisti.
Pienempi jäi turvakaukaloon eteiseen nukkumaan, avasin vaan haalaria ja otin pipon pois häneltä. Isompi meni omiin leikkeihinsä takkahuoneeseen. Minä laitoin tietokoneen päälle ja menin sytyttään olohuoneeseen pari kynttilää palamaan piristykseksi. Haistoin palaneen hiuksen kynttilöitä sytyttäessäni, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, ajattelin kynttilän päälle tippuneen hiuksen, joka siinä vain kärysi.
Menin tietokoneelle, aikeissani hoitaa jokin asia, missä tarvin verkkopankkitunnuksia, en enää muista mikä. Isompi huuteli takkahuoneesta, että haluaa katsoa lastenohjelmaa. Käskin mennä valitsemaan valmiiksi, että tulen kohta laittaan päälle. Hän meni tutkailemaan olohuoneen DVD-torneja.
Hetken kuluttua esikoismuru kysyi olohuoneesta kysymyksen, joka jää mun päähän varmasti koko loppuiäksi: "Miksi täällä on savua?". Kysyin sammuttiko hän kynttilän. Ajattelin savun tulleen siitä. Menin onneksi melkein heti katsomaan ja näin mustan savun katon rajassa. Käännyin katsomaan lapseeni päin, olohuoneen perimmäistä seinää kohti ja näky ei ollut kiva! Liekit nousivat pitkin seinää jo noin puolentoista metrin korkeudella.
Ensimmäiseksi menin paniikkiin. Huusin pojalle, että tuo jotain, hae jotain! Sitten ymmärsin itsekin typeryyteni ja älysin toimia itse. Karjuin pojan menemään ulos, eikä hän ensin meinannut totella, vaan itki että "Miksi, en mää halua!". Onnistuin vissiin kuitenkin huutamaan tarpeeksi pelottavasti niin, että poika lopulta totteli. Ensimmäisenä itselle tuli mieleen, että nappaan sohvalta viltin, jolla yritän tukahduttaa palon, en kuitenkaan onneksi sitä tehnyt! Hain keittiöstä sammutuspeitteen, mutta en oo varma sainko sitä lopulta edes oikeen avattua. Yritin huitoa peitteellä suurin piirtein liekkeihin päin, mutta en älynnyt mikä edes palaa, huomasin vain osittain sulaneen television alareunan. Oletin, että televisiotasolla ollut kynttilä oli jotenkin päässyt sytyttämään palon ja siksi huidoin peitteellä ennemminkin tv-tasolle, kuin sinne mistä myöhemmin kuulin palon lähteneen: tason takana olleeseen jatkojohtoon.
Muutaman yrityksen jälkeen ymmärsin, etten saa paloa sammutettua. Nappasin tuolloin alle 2 kuukauden ikäisen kuopuksen eteisestä, missä hän edelleen turvakaukalossa nukkui päiväuniaan, ja nostin pihalle. Nappasin puhelimen, en muista mistä, mutta onneksi sen paniikissa kuitenkin löysin. Soitin 112:seen (soittoaika 13.07) ja karjuin samalla paniikissa koiralle, että tulee ulos. Typerä koira ei meinannut millään tulla ja ehdin jo hätäkeskukseenkin itkeä, että mun koira jäi keskelle paloa. Onneksi älysi lopulta kuitenkin tulla itse, en tiedä olisinko lähtenyt etsimään.
Tyhmänä kuvittelin, että palokunta on paikalla HETI, eikä suurta tuhoa ehdi tapahtua. Siksi seisottiin lasten ja koiran kanssa talon kuistilla, marraskuun sateessa, ilman kenkiä tai ulkovaatteita. Kylmissään ja peloissaan. Kun kuulin takapihan ikkunoiden helisevän siruiksi, olin jo kääntyä takaisin yrittämään uudelleen pelastaa kotia. Mitä en onneksi tehnyt, koska esikoispoika olis varmaan kävellyt mun perään. Kun pian vielä ulko-ovesta alkoi kuulua nitinää ja savua tuli jo oven väleistäkin, älysin ottaa lapset mukaan ja mennä vähän kauemmaksi. Soitin miehelle töihin puhelun, joka varmasti jäi hänenkin päähän loppuiäksi: "Tuu äkkiä kotiin, meidän talo palaa!"
Oon ikuisesti kiitollinen sille ohikulkevalle naiselle, joka pysähtyi auttamaan meitä ja piteli sylissä ja lohdutti mun pientä kolmevuotiasta poikaa, joka pelkäsi ja paleli. Aika palokunnan saapumiseen tuntui muutenkin ikuisuudelta. Olin saanut hätäkeskuksesta ohjeen jäädä opastamaan palokunta paikalle, siksi en uskaltanut juuri liikahtaa talon edestä. Palokunnalla ei tosin olisi voinut olla mitään epäilystä, mikä on palava talo, mutta enhän minä sitä shokissa älynnyt. Palokunta tuli ja mieskin onneksi tuli heti palokunnan jälkeen. Sanoinkin myöhemmin, ettei ole varmasti ikinä tullut niin nopeasti töistä kotiin. Naapuri kävi hakemassa minut ja lapset heille pois ulkoa palelemasta. Enkä voinut kuin odottaa. En osaa sanoa kuinka kauan meni, ennen kuin mies pystyi käydä kertomassa jotain, mutta ei hänkään paljoa tiennyt. Odottamisesta jäi mieleen ihan typeriä asioita, esimerkiksi kaveri, jonka piti tulla käymään, laittoi viestin, että kannattaako heidän tulla, kun hänellä on flunssa. Vastasin että katsoo Kalevasta, meidän talo palo.
Varmaan pari tuntia palon syttymisen jälkeen pääsin katsomaan, miltä mun koti näytti. Ja näky ei ollut kiva.
Olohuone meiltä paloi käytännössä täysin. Muista huoneista jostain 1,5 metrin korkeudesta ylöspäin kaikki. Muuten huoneet kärsivät savuvahinkoja ja kaikki oli sentin paksun nokikerroksen peitossa. Lopulta meidän irtaimisto kerättiin kaikki roskalavalle ja talosta purettiin oikeastaan kaikki muu paitsi ulkoverhous ja peltikatto.
Tämä palo tapahtui siis kaiken lisäksi kolme päivää kuopuksen ristiäisten jälkeen. Vain kolme päivää aikaisemmin meidän kotona oli ollut juhlat ja koti kiilsi. Nyt puoli vuotta tapahtumien jälkeen muistelen tapahtumia edelleen lähes päivittäin. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Enkä voi olla ajattelematta, että mun olis pitänyt pystyä sammuttamaan palo heti alkuunsa. Turhahan sitä enää on murehtia, mutta silti!
Nyt meidän kodin remontointi on loppusuoralla. Kolmen viikon päästä ollaan taas takaisin kotona <3
Hain esikoisen leikkikoulusta ja käytiin ajelemassa hetken aikaa, tarkistamassa kauanko aikaa menee ajaa leikkikoululta keskustaan, ehtisinkö aamulla viedä oman äitini lääkäriin ajoissa. Mietittiin vielä matkalla käytäiskö jossain, kun ei vaan huvittanut mennä kotiin. Ei keksitty mihin mentäisiin, joten pakko oli ajella takas kotia. Kello oli tuolloin aikalailla puoli yksi. Tylsistytti, väsytti ja ahisti.
Pienempi jäi turvakaukaloon eteiseen nukkumaan, avasin vaan haalaria ja otin pipon pois häneltä. Isompi meni omiin leikkeihinsä takkahuoneeseen. Minä laitoin tietokoneen päälle ja menin sytyttään olohuoneeseen pari kynttilää palamaan piristykseksi. Haistoin palaneen hiuksen kynttilöitä sytyttäessäni, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, ajattelin kynttilän päälle tippuneen hiuksen, joka siinä vain kärysi.
Menin tietokoneelle, aikeissani hoitaa jokin asia, missä tarvin verkkopankkitunnuksia, en enää muista mikä. Isompi huuteli takkahuoneesta, että haluaa katsoa lastenohjelmaa. Käskin mennä valitsemaan valmiiksi, että tulen kohta laittaan päälle. Hän meni tutkailemaan olohuoneen DVD-torneja.
Hetken kuluttua esikoismuru kysyi olohuoneesta kysymyksen, joka jää mun päähän varmasti koko loppuiäksi: "Miksi täällä on savua?". Kysyin sammuttiko hän kynttilän. Ajattelin savun tulleen siitä. Menin onneksi melkein heti katsomaan ja näin mustan savun katon rajassa. Käännyin katsomaan lapseeni päin, olohuoneen perimmäistä seinää kohti ja näky ei ollut kiva! Liekit nousivat pitkin seinää jo noin puolentoista metrin korkeudella.
Ensimmäiseksi menin paniikkiin. Huusin pojalle, että tuo jotain, hae jotain! Sitten ymmärsin itsekin typeryyteni ja älysin toimia itse. Karjuin pojan menemään ulos, eikä hän ensin meinannut totella, vaan itki että "Miksi, en mää halua!". Onnistuin vissiin kuitenkin huutamaan tarpeeksi pelottavasti niin, että poika lopulta totteli. Ensimmäisenä itselle tuli mieleen, että nappaan sohvalta viltin, jolla yritän tukahduttaa palon, en kuitenkaan onneksi sitä tehnyt! Hain keittiöstä sammutuspeitteen, mutta en oo varma sainko sitä lopulta edes oikeen avattua. Yritin huitoa peitteellä suurin piirtein liekkeihin päin, mutta en älynnyt mikä edes palaa, huomasin vain osittain sulaneen television alareunan. Oletin, että televisiotasolla ollut kynttilä oli jotenkin päässyt sytyttämään palon ja siksi huidoin peitteellä ennemminkin tv-tasolle, kuin sinne mistä myöhemmin kuulin palon lähteneen: tason takana olleeseen jatkojohtoon.
Muutaman yrityksen jälkeen ymmärsin, etten saa paloa sammutettua. Nappasin tuolloin alle 2 kuukauden ikäisen kuopuksen eteisestä, missä hän edelleen turvakaukalossa nukkui päiväuniaan, ja nostin pihalle. Nappasin puhelimen, en muista mistä, mutta onneksi sen paniikissa kuitenkin löysin. Soitin 112:seen (soittoaika 13.07) ja karjuin samalla paniikissa koiralle, että tulee ulos. Typerä koira ei meinannut millään tulla ja ehdin jo hätäkeskukseenkin itkeä, että mun koira jäi keskelle paloa. Onneksi älysi lopulta kuitenkin tulla itse, en tiedä olisinko lähtenyt etsimään.
Tyhmänä kuvittelin, että palokunta on paikalla HETI, eikä suurta tuhoa ehdi tapahtua. Siksi seisottiin lasten ja koiran kanssa talon kuistilla, marraskuun sateessa, ilman kenkiä tai ulkovaatteita. Kylmissään ja peloissaan. Kun kuulin takapihan ikkunoiden helisevän siruiksi, olin jo kääntyä takaisin yrittämään uudelleen pelastaa kotia. Mitä en onneksi tehnyt, koska esikoispoika olis varmaan kävellyt mun perään. Kun pian vielä ulko-ovesta alkoi kuulua nitinää ja savua tuli jo oven väleistäkin, älysin ottaa lapset mukaan ja mennä vähän kauemmaksi. Soitin miehelle töihin puhelun, joka varmasti jäi hänenkin päähän loppuiäksi: "Tuu äkkiä kotiin, meidän talo palaa!"
Oon ikuisesti kiitollinen sille ohikulkevalle naiselle, joka pysähtyi auttamaan meitä ja piteli sylissä ja lohdutti mun pientä kolmevuotiasta poikaa, joka pelkäsi ja paleli. Aika palokunnan saapumiseen tuntui muutenkin ikuisuudelta. Olin saanut hätäkeskuksesta ohjeen jäädä opastamaan palokunta paikalle, siksi en uskaltanut juuri liikahtaa talon edestä. Palokunnalla ei tosin olisi voinut olla mitään epäilystä, mikä on palava talo, mutta enhän minä sitä shokissa älynnyt. Palokunta tuli ja mieskin onneksi tuli heti palokunnan jälkeen. Sanoinkin myöhemmin, ettei ole varmasti ikinä tullut niin nopeasti töistä kotiin. Naapuri kävi hakemassa minut ja lapset heille pois ulkoa palelemasta. Enkä voinut kuin odottaa. En osaa sanoa kuinka kauan meni, ennen kuin mies pystyi käydä kertomassa jotain, mutta ei hänkään paljoa tiennyt. Odottamisesta jäi mieleen ihan typeriä asioita, esimerkiksi kaveri, jonka piti tulla käymään, laittoi viestin, että kannattaako heidän tulla, kun hänellä on flunssa. Vastasin että katsoo Kalevasta, meidän talo palo.
Varmaan pari tuntia palon syttymisen jälkeen pääsin katsomaan, miltä mun koti näytti. Ja näky ei ollut kiva.
 |
| Olohuone |
 |
| Keittiö |
Olohuone meiltä paloi käytännössä täysin. Muista huoneista jostain 1,5 metrin korkeudesta ylöspäin kaikki. Muuten huoneet kärsivät savuvahinkoja ja kaikki oli sentin paksun nokikerroksen peitossa. Lopulta meidän irtaimisto kerättiin kaikki roskalavalle ja talosta purettiin oikeastaan kaikki muu paitsi ulkoverhous ja peltikatto.
Tämä palo tapahtui siis kaiken lisäksi kolme päivää kuopuksen ristiäisten jälkeen. Vain kolme päivää aikaisemmin meidän kotona oli ollut juhlat ja koti kiilsi. Nyt puoli vuotta tapahtumien jälkeen muistelen tapahtumia edelleen lähes päivittäin. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Enkä voi olla ajattelematta, että mun olis pitänyt pystyä sammuttamaan palo heti alkuunsa. Turhahan sitä enää on murehtia, mutta silti!
Nyt meidän kodin remontointi on loppusuoralla. Kolmen viikon päästä ollaan taas takaisin kotona <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)