Se oli ihan tavallinen tylsä syksyinen tiistaipäivä. Pimeä ja märkä. Odotettiin onneksi iltapäiväksi vieraita, kun jotenki niin tylsistytti ja ahdisti kotona olo omalla porukalla. Tuosta on tänään tasan puoli vuotta aikaa, mutta muistan päivän kuin eilisen.
Hain esikoisen leikkikoulusta ja käytiin ajelemassa hetken aikaa, tarkistamassa kauanko aikaa menee ajaa leikkikoululta keskustaan, ehtisinkö aamulla viedä oman äitini lääkäriin ajoissa. Mietittiin vielä matkalla käytäiskö jossain, kun ei vaan huvittanut mennä kotiin. Ei keksitty mihin mentäisiin, joten pakko oli ajella takas kotia. Kello oli tuolloin aikalailla puoli yksi. Tylsistytti, väsytti ja ahisti.
Pienempi jäi turvakaukaloon eteiseen nukkumaan, avasin vaan haalaria ja otin pipon pois häneltä. Isompi meni omiin leikkeihinsä takkahuoneeseen. Minä laitoin tietokoneen päälle ja menin sytyttään olohuoneeseen pari kynttilää palamaan piristykseksi. Haistoin palaneen hiuksen kynttilöitä sytyttäessäni, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, ajattelin kynttilän päälle tippuneen hiuksen, joka siinä vain kärysi.
Menin tietokoneelle, aikeissani hoitaa jokin asia, missä tarvin verkkopankkitunnuksia, en enää muista mikä. Isompi huuteli takkahuoneesta, että haluaa katsoa lastenohjelmaa. Käskin mennä valitsemaan valmiiksi, että tulen kohta laittaan päälle. Hän meni tutkailemaan olohuoneen DVD-torneja.
Hetken kuluttua esikoismuru kysyi olohuoneesta kysymyksen, joka jää mun päähän varmasti koko loppuiäksi: "Miksi täällä on savua?". Kysyin sammuttiko hän kynttilän. Ajattelin savun tulleen siitä. Menin onneksi melkein heti katsomaan ja näin mustan savun katon rajassa. Käännyin katsomaan lapseeni päin, olohuoneen perimmäistä seinää kohti ja näky ei ollut kiva! Liekit nousivat pitkin seinää jo noin puolentoista metrin korkeudella.
Ensimmäiseksi menin paniikkiin. Huusin pojalle, että tuo jotain, hae jotain! Sitten ymmärsin itsekin typeryyteni ja älysin toimia itse. Karjuin pojan menemään ulos, eikä hän ensin meinannut totella, vaan itki että "Miksi, en mää halua!". Onnistuin vissiin kuitenkin huutamaan tarpeeksi pelottavasti niin, että poika lopulta totteli. Ensimmäisenä itselle tuli mieleen, että nappaan sohvalta viltin, jolla yritän tukahduttaa palon, en kuitenkaan onneksi sitä tehnyt! Hain keittiöstä sammutuspeitteen, mutta en oo varma sainko sitä lopulta edes oikeen avattua. Yritin huitoa peitteellä suurin piirtein liekkeihin päin, mutta en älynnyt mikä edes palaa, huomasin vain osittain sulaneen television alareunan. Oletin, että televisiotasolla ollut kynttilä oli jotenkin päässyt sytyttämään palon ja siksi huidoin peitteellä ennemminkin tv-tasolle, kuin sinne mistä myöhemmin kuulin palon lähteneen: tason takana olleeseen jatkojohtoon.
Muutaman yrityksen jälkeen ymmärsin, etten saa paloa sammutettua. Nappasin tuolloin alle 2 kuukauden ikäisen kuopuksen eteisestä, missä hän edelleen turvakaukalossa nukkui päiväuniaan, ja nostin pihalle. Nappasin puhelimen, en muista mistä, mutta onneksi sen paniikissa kuitenkin löysin. Soitin 112:seen (soittoaika 13.07) ja karjuin samalla paniikissa koiralle, että tulee ulos. Typerä koira ei meinannut millään tulla ja ehdin jo hätäkeskukseenkin itkeä, että mun koira jäi keskelle paloa. Onneksi älysi lopulta kuitenkin tulla itse, en tiedä olisinko lähtenyt etsimään.
Tyhmänä kuvittelin, että palokunta on paikalla HETI, eikä suurta tuhoa ehdi tapahtua. Siksi seisottiin lasten ja koiran kanssa talon kuistilla, marraskuun sateessa, ilman kenkiä tai ulkovaatteita. Kylmissään ja peloissaan. Kun kuulin takapihan ikkunoiden helisevän siruiksi, olin jo kääntyä takaisin yrittämään uudelleen pelastaa kotia. Mitä en onneksi tehnyt, koska esikoispoika olis varmaan kävellyt mun perään. Kun pian vielä ulko-ovesta alkoi kuulua nitinää ja savua tuli jo oven väleistäkin, älysin ottaa lapset mukaan ja mennä vähän kauemmaksi. Soitin miehelle töihin puhelun, joka varmasti jäi hänenkin päähän loppuiäksi: "Tuu äkkiä kotiin, meidän talo palaa!"
Oon ikuisesti kiitollinen sille ohikulkevalle naiselle, joka pysähtyi auttamaan meitä ja piteli sylissä ja lohdutti mun pientä kolmevuotiasta poikaa, joka pelkäsi ja paleli. Aika palokunnan saapumiseen tuntui muutenkin ikuisuudelta. Olin saanut hätäkeskuksesta ohjeen jäädä opastamaan palokunta paikalle, siksi en uskaltanut juuri liikahtaa talon edestä. Palokunnalla ei tosin olisi voinut olla mitään epäilystä, mikä on palava talo, mutta enhän minä sitä shokissa älynnyt. Palokunta tuli ja mieskin onneksi tuli heti palokunnan jälkeen. Sanoinkin myöhemmin, ettei ole varmasti ikinä tullut niin nopeasti töistä kotiin. Naapuri kävi hakemassa minut ja lapset heille pois ulkoa palelemasta. Enkä voinut kuin odottaa. En osaa sanoa kuinka kauan meni, ennen kuin mies pystyi käydä kertomassa jotain, mutta ei hänkään paljoa tiennyt. Odottamisesta jäi mieleen ihan typeriä asioita, esimerkiksi kaveri, jonka piti tulla käymään, laittoi viestin, että kannattaako heidän tulla, kun hänellä on flunssa. Vastasin että katsoo Kalevasta, meidän talo palo.
Varmaan pari tuntia palon syttymisen jälkeen pääsin katsomaan, miltä mun koti näytti. Ja näky ei ollut kiva.
 |
| Olohuone |
 |
| Keittiö |
Olohuone meiltä paloi käytännössä täysin. Muista huoneista jostain 1,5 metrin korkeudesta ylöspäin kaikki. Muuten huoneet kärsivät savuvahinkoja ja kaikki oli sentin paksun nokikerroksen peitossa. Lopulta meidän irtaimisto kerättiin kaikki roskalavalle ja talosta purettiin oikeastaan kaikki muu paitsi ulkoverhous ja peltikatto.
Tämä palo tapahtui siis kaiken lisäksi kolme päivää kuopuksen ristiäisten jälkeen. Vain kolme päivää aikaisemmin meidän kotona oli ollut juhlat ja koti kiilsi. Nyt puoli vuotta tapahtumien jälkeen muistelen tapahtumia edelleen lähes päivittäin. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Enkä voi olla ajattelematta, että mun olis pitänyt pystyä sammuttamaan palo heti alkuunsa. Turhahan sitä enää on murehtia, mutta silti!
Nyt meidän kodin remontointi on loppusuoralla. Kolmen viikon päästä ollaan taas takaisin kotona <3
